Tavallinen ilta, jota yhteiskuntakelpoisemmat saattaisivat kutsua yöksi. Tavallinen instagramista twitterin kautta pinterestiin reititys. Jossain siellä välillä se tavallinen masennustesti, standardi. Mikä ettei, minä jos joku tiesin ettei siinä kauaa mene.
Vaikea masennus. Eikä se tuntunut enää missään, vaikka viimeksi olin ollut noin korkealla asteikkoa kymmenen vuotta sitten. Tavallinen ilta jatkui. Tämä oli tavallinen elämäni.
En usko kenenkään täysin tietävän tämänhetkistä tilaani. Toiminnallinen masennus on toisinaan vaikeampaa kuin se hellittämättä kuristava tuska jonka kanssa elää sängystä sohvalle ja sohvalta sänkyyn aina kuukausia kerrallaan. Toiminnallinen masennus on hassuja gifejä viestiketjuissa samalla kun aivot huutavat sinun olevan säälittävä tekosyy ihmiseksi. Se on itkun tukahduttamista yökylien tyynyliinoihin koska tiedät ettei kukaan todella rakasta tai tule rakastamaan sinua. Se on tavallisen elämän 8+ suorittamista vaikka jokainen solu sinussa on jo aikoja sitten luovuttanut viimeisenkin taistelun. Minulla on yhä elämä, mutten elä sitä vaan kärsin siinä.
epäkelpo, epärakastettava, ruma, rikkinäinen, yksin, kykenemätön, taakka, säälittävä, luuseri, yhdentekevä, merkityksetön, epämiellyttävä, vääränlainen, epäonnistunut
Nämä sanat ovat olleet koko varhaisaikuisuuteni. En ole saanut ketään rakastumaan itseeni, mutta olen saanut reseptin pillereihin jotka estävät minua tappamasta itseäni. En ole saanut töitä, mutta olen saanut vierailla sellaisten ammattilaisten vastaanotoilla jotka eivät koskaan oppineet ymmärtämään sanaakaan siitä mitä sanoin. En ole pystynyt muuttamaan pois kotikaupungistani, mutta olen oppinut hymyilemään vaikken olisi onnellinen.
Täytän pian 30. Olen tuhlannut 12 vuotta elämästäni masennukseen. Tulen tuskin koskaan olemaan onnellisempi tai edes yhtä onnellinen kuin noina 18 ensimmäisenä ikävuotenani. Aseksuaalisuusfoorumeilla toistuu yhtenään mielenterveysammattilaisten kertomana “elämäsi tulee olemaan yksinäistä, ystäväsi perustavat perheitä eikä heillä enää riitä aikaa sinulle”. Uskon tietäneeni tämän alitajuisesti jo nuorempana versiona itsestäni. Vastasin usein tulevaisuudesta puhuessamme etten usko eläväni kovin vanhaksi. Vaikka pidin tätä vastausta jo tuolloin lähinnä goottidramatiikantajuni ylilyöntinä, saatoin samalla ymmärtää myös rikkonaisen eksistenssini reunaviivat. Tulevaisuus ei tulisi tarjoamaan minulle rakkautta, seikkailua ja rauhaa, pelkästään yksinäisyyttä ja mielen sairautta.
En tiedä mikä tämän tekstin julkaisuarvo on, tuskin sillä sellaista onkaan. Just to put something out there, kuten adam toteaa only lovers left alivessa. Minä en vain osaa kirjoittaa hautajaismusiikkia ja siksi joudun tyytymään blogipostaukseen. Haluaisin kovasti pystyä lopettamaan johonkin positiiviseen, edes ajatukseen muutoksesta, mutta tässä tilanteessa se olisi keinotekoista. Masennus ei aina ole pelkkiä selviytymistarinoita ja uuden oppimista itsestään. Surullisen usein se vain on. Oma tavallinen elämäni.
Rakkaille, tekstin tarkoitus ei ole huolestuttaa teitä. Teidän onnenne on ainoa onneni ja haluan pitää siitä kiinni. Onhan näitä summertime sadnesseja ennenkin nähty.
