03:32

Minne pimeyteen voi huutaa kun tuntuu ettei kukaan enää välitä? Kun on kuunnellut tunteja sitä yhtä teiniaikojen biisiä ja kyllä, vieläkin sattuu. Kun olemassaolosta kertoo enää syvenevä rako patjan ja seinän välissä, sillä on yhtä kauheaa nukahtaa kuin herätä. Kun ei enää tiedä mitä sopii odottaa ja milloin vaatii liikaa.

Kiviseinä on vankka ja viileä. Se ei auta, mutta tekee sitäkin selvemmäksi.

Enkä todellakaan tahdo olla "se" tyttö, mutten enää uskalla pyytää muutakaan.

this is aggressive melancholy

Toisinaan ei vaan lähde. Vaikka kuinka muistaisi lukeneensa että kun aikansa puurtaa tekohymyä niin alkaa oikeastikin iloistua. Vaikka tietäisi rakastavansa kirjojen lukemista parvekkeella. Ja varsinkin silloin kun vierestä löytyy tuoreita mansikoita ja iced chai latte.

Vaikka soittaisi kauppaan pyöräillessään ipodilta ne kaikkein itsevarmimmat bilebiisit ja autoradiossa musesetä vakuuttaisi meidän olevan yhdessä voittamattomia. Vaikka naapurin mummot ja papat olisivat yhtä hyväntahtoista hyminää.

Vaikka rakas ystävä onnittelisi intensiivistä hihitystä kirvoittavalla kuvamanipulaatiolla. Ja vaikka löytäisi siltä parhaalta saadusta kirjasta omistuskirjoituksen, vaikka tottakai tietäisi siellä sellaisen olevan, koska parhaat ymmärtävät nämä asiat.

Kaikesta huolimatta sitä kun istuu vanhempiensa sohvalla odottamassa nimipäivävieraita jotka eivät koskaan saavu.

Ja lempielokuva saa itkemään.

Kadunko?

Teininä kävelimme katua tunteja. Meillä oli päällämme liian vähän vaatteita, naamassamme aivan liian paljon meikkiä ja kihisimme vauhkokatseisesta jännityksestä. Mitä vain saattoi tapahtua auringon viimeisen valon kadotessa hetkessä tummaan jokeen.

Tällä kertaa olin yksin. Päälläni aivan liian vähän vaatteita ja naamassani aivan liian paljon meikkiä. Pitelin kiinni hattuni lieristä ja koitin näyttää päämäärätietoiselta. Halusin uskoa että kylmännihkeässä yössä saattoi yhä tapahtua mitä vain.

Kadun toinen pää. Kadun toinen pää. Tulin kerta kerralta surullisemmaksi. Mitä oikein luulin tällä saavuttavani? Mitä he täällä tekisivät?

Päädyin tuijottamaan laiskana etenevään virtaan. Dramatiikantajuni veti suoria viivoja Zelda Fitzgeraldin eleganttiin epätoivoon elokuvassa Midnight in Paris. Ja tottahan se oli, ei Scott minua rakastanut. Eivätkä senpuoleen ne tummat sielut teini-ikäni kadultakaan.

Halusin vain takaisin kotiini.

laita tanssikengät jalkaan, siitähän ne juhlat vasta alkaa

Kello on kuusi.

Aamulla. 

Istun vanhempieni hylkäämässä talossa, epämukavasti keittiötasolle taitettuna, ja juon teetä. 

Kuohukermalla.

Ennen tätä hetkeä oli elämäni ensimmäinen bingopeli.

Ja bingovoitto. 

Joka oli jäätelö ja noora pudotti sen maahan.

Noora.

Pornopolkkaa refusedpaidassa.

Ventovieraita ja tuttuja, kummatkin omaa luokkaansa.

Discoensembleä ilmassa minkä oven avasikaan.

Kissoja joita ei kiinnostanut.

Aitoja bändipoikia soittamassa aitoa bändipoikamusiikkia.

Pastelliaamuksi taittunut kesäyö.

Ja että krebattiinko?

aurinko aurinko plaa plaa plaa

Haluan olla yksi heistä jotka näyttävät hyvältä hiukset sotkussa
joita mikään ei kosketa ja jotka silti jättävät lähtemättömän vaikutuksen

Joiden suvulla on nimi kuten fitzgerald tai moriarty
jotka eivät pelkää sekä matkaa että määränpäätä vaan ainoastaan paluuta

sarjamurhattu

Kesäiltojen taittuessa öihin iskee tuskallinen nostalgia ja tahdon katsoa kaikki siskonionnoidat. Uusin geimpparkausikin on kokonaan katsomatta, koska kirjaspoilers ja en tiedä pystynkö siihen, sansa-littlefinger FEELS ja mitävielä. Jostain pirun sivukirjastosta pitäisi varata viimeinen robinhoodikin, jos siihen nyt kakkosen loppuratkaisun jälkeen enää kykenee, Ja adventuretimessakin oli enemmän kausia kuin uskoinkaan. Breakingbadia on kaikki mulle tuputtanut jo vuosikausia, ja americanhorrorstoorit jos jotkut sopii täydellisesti kesäöihin, Merliniäkin lupasin alkaa läpällä. Naapuri huutelee vikingsin, blacksailsin ja pennydreadfulin nimeen, sillä on joskus pointtiakin. Messengerkeskusteluissa ehdotellaan broadchurchin jatkoa ja jotain thefallia. Ja kappas piru kun supernaturalistakin on katsomatta vielä vaikka kuinka paljon ja sehän vasta aivotonta kesähömppää onkin. Doctorwho joo, sitten voisi taas itkeä ortodoksikirkon takana, paitsi tuskinpa sitä enää. Sense8 hölisevät niin kovin, enkä ole vielä orangeisthenewblackiä tahi orphanblackiäkään katsonut. Misfitsiä ensimmäisen jakson britteinsaarilla. Walkingdeadin boksi löytyisi tuosta hyllystä. Niin ja girlsiäkin on se tuorein tuottis. Mitä pirua tapahtui nursejackiessa. Enkä tainnut koskaan päästä truedetectiveäkään loppuun vaikka tuhottoman hyvä olikin. Ja ai että kun törmäsin teeveessä taas pitkästä aikaa onceuponatimeen ja ne viitat ne viitat ja koukku kans, Pitäisköhän gleen vikat jaksot niinku suosiolla unohtaa, Ja kuinka siistiä olis vaan katsoa sekasin kaikkia brittien komediapanelishowta ja topgearia niin että pärisee pää. Diilikin alkoi. Batesmotellia katson jäljessä, enkä osaa päättää miten suhtautua tähän sleepyhollowiin suhteessa elokuvaan. Ah, truebloodit jos jotkut ja jääteetä litroittain.

Ai että mikä ulkoilma, ystävät ja vapaa-aika?

Ja milloin päästään puhumaan kirjoista ja elokuvista?

this is my head exploding, this was my head exploding, this is going to be my head exploding

Sireenit ovat alkaneet soimaan usein aamuisin, näillä kulmilla.

Kaikki juomani kofeiini on pikkurillissäni, joka naputtaa niiden soinnuttomuuden seasta omaa levotonta tahtiaan.

Kehoni haluaisi jo nukkua, mutta kaikki muu on yhtä kuhisevaa onnettomuuspaikkaa.

Enkä ole kuolemaksenikaan varma olenko minä uhri vai viheliäisin syypää.

Tuijotan vain lasittuneena eteeni, siinä missä muutkin.

Paitsi etten ole niin kuin muut, muut tuppaavat pyrkimään mahdollisimman kauas minunlaisuudestani.

Jospa siis itken hetken.

Nukun pitkään.

Ja sitten teen asioille jotain. Mitä tahansa.

Mutta ei nyt.

Luojani, ei nyt.

when I run in the dark, Daniel

Edessäni on kultainen ilta. Se huutaa minua mukaansa, matkaamaan huoletta kohti rubiiniyötä. Pysähtyen lähikaupan pakasteosaston kautta, liian suuri avainnippu kesätakin lievettä roikottaen.

Mutta.

Kuinka raskaalta tuntuukaan kirjoittaa sana "mutta".

Mut-ta, alaspäin valuvat suupielet.

Vielä tämä yö ja kaksi päivää.

Jos olisin vapaa. Kun olen vapaa.

Skeittaan kirkon parkkipaikalla. Huonosti, ja mopoautopojat nauravat minulle.

Kirjoitan rakkauskirjeitä. Kasoittain, koska vain sillä on väliä.

Kokoan peitoista ja tyynyistä majan jonka uumenissa katson kaikki potterit putkeen. Mahdollisesti korpinkynsiviitassani. Tai siis kyllä, tästähän ei neuvotella.

Pakkaan autooni ystäviä. Hoi toverit, meillä on mixtape kuunneltavanamme!

Luen kaikki kirjat. Kuulitte oikein. Kaikki.

Ja rakastan. Vapaasti. Kevyesti. Paremmin.

Muista tämä.

ja niin hän vältteli päivänsä yöksi

opparin tekoa on myös

juoksulenkki voikukkia spiritponnarissa

väärän Parks and Recreationin ääreen jämähtäminen

yhden kuvan muokkaaminen kolmella eri ohjelmalla ja tyytymättömyys niihin kaikkiin

Dan & Phil -juorusivustoille eksyminen, ihan viattomasti vaan

kolmen euroviisubiisin pyörittäminen yhä uudelleen uudelleen uudelleen

kunnes sponttaani "laulanpa läpi koko Les Miserablesin" hopsansaa

ja ai että kun nyt on haettava kaupasta punaista maitoa

kuusi päivää jäljellä

I'll never love Stockholm more than when covered in green

Matkapäiväkirjan kirjoittamattomilta sivuilta:

Salmiakkia terminaalin koleilla metallipenkeillä.

Onkohan aasialaisilla hyvä huumorintaju?

Jonkun työ on suututtaa sinut pintaansa kellon näyttäessä aamuviisi väärää aikaa.

God morgon itse kullekin.

Liehuvia takinhelmoja ja vilpittömiä hymyjä. Suurimmaksi osaksi täti-ihmisiltä.

Mielenrauha on kahvilan sohva ja earl grey -fiksaatio.

Kun ei tiedä mihin kulkee sadepilvien alta, voi päätyä kauneimpaan kirjastoon jossa on koskaan haukkonut henkeään.

Kun tietää mihin kulkee sadepilvien edeltä, päätyy hyllyriveille jotka vievät järjen. 

Päätöksiä, aina uusia typeriä kaikesta riippuvia päätöksiä.

Miksi Ikea tarjoaa aamupalaa muttei aukene ennen kymmentä?

Kaikki ovat niin vietävän kauniita ja Laura Marlingilla kaulallaan sieppiriipus.

Oli ilo astua kanssanne öisiä mukulakiviä vinoon. 

kulttuurijurri vai -darra?

Edellispäivänä oli perjantai ja mä poltin kynttilää kummastakin päästä.

Eilen oli aikamoista eikä havaittavissa sen suurempaa eroa museon ja överitoimintaelokuvan välillä.

Tänään oli verestävät silmät ja mä nojasin ystäväpariskunnan pöytään verottaen samalla elossapitävää määrää heidän lastensa muumikeksivarannoista. Kunnes piti lähteä töihin. Maailmanloppu.

Huomenna teen kaiken sen jonka olisin voinut tehdä jo tänään ja jätän vielä puolet jälkeeni.

Nyt on tumblr hashtag tom hardy.

salin pimeimmästä nurkasta: Only Lovers Left Alive

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14063053/?claim=gnfn6tajxzv">Follow my blog with Bloglovin</a>

"This self obsession is a waste of living.
It could be spend in surviving things, appreciating nature, nurturing kindness and friendship, and dancing."

Valkokankaalla ei ole ehkä koskaan sanottu mitään kauniimpaa.

Tasan vuosi on kulunut siitä hetkestä kun paikallisen elokuvateatterin pimeydessä ymmärsin täysin vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani näkeväni silmieni edessä jotain poikkeuksellista. Sellaista joka pysyisi mukanani iäisyyden ja mahdollisesti muuttaisi tämän iäisyyden muotoa. Kaksi tuntia henkeäsalpaavaa epätodellisuutta hienoviritteisessä täydellisyydessään. Kuvia, jotka ovat tunnelmia, tunnelmia jotka ovat musiikkia. Ja kaikki vain lipuu. Ei ohitsesi, vaan lävitsesi.

Only Lovers Left Alive on kuin syksyn ensimmäinen ulvova myrsky-yö ikkunasi ulkopuolella, samalla kun itse sytytät kynttilöitä tulitikun liekin nuollessa sormenpäitäsi. Enempää en aio asiasta sanoa. Sanani, runsaudessaankin, eivät yksinkertaisesti riitä.

Muistan kun elokuvan jälkeen keräännyimme vakipaikkaamme puimaan kokemaamme. Kuljetin hiljakseltaan kättäni pitkin tuttua puukaidetta ja hymyilin itsekseni chai latteni takaa. Että tältä kai tuntuu syntyä uudelleen.

sairaskertomuksen väliaika

Kyse ei ole voitosta, vaan syvällä kytevästä tahdosta taistella.

Että viettää purppuraisena loimottavan sadeyön leikkikentän kiipeilyputkessa kikattaen videoille brittimiesten hauskoista hetkistä. Että katsoo ulos ikkkunasta ja pisarat valuvatkin ulkopuolella. Ja on niin sydäntäriepovan kaunista että täytyy soittaa Se Biisi vielä kolmannenkin kerran. Että sitä pakotettuna kertoo härskejä jatkotarinoita, tai ihan vapaasta tahdostaan pohtii miksi katsoa hyviä elokuvia kun onhan niitä huonojakin tehty.

Ehkä juurikin näinä päivinä alan tanssia enemmän.

kirjoitettu toukokuun yössä

Toisissa elämissäni.

On sateenpieksemä ullakkohuoneen ikkuna.

Jokaisella päättäväisellä askeleella hulmahtava viitta.

Kirjoituskoneen viereen unohdettu tupakka.

Rakkautta metropysäkkien välillä.

Puhtaaksikirjoitettuja sivuja kärsineellä puulattialla.

Jokin toinen aika.

Aina jokin toinen paikka.

Ja viisaudesta palavat silmät joihin nukahtaa.

Minua ymmärtää vain kirjaston hakujärjestelmä.

Pateettisvaroitus.

Aamuni oli yhtä täydellistä harmaata. Ei sellaista mikä vetää mielen maahan ja pakottaa pakenemaan takaisin uneen, vaan pehmeää harmaata. Täydellistä aikaa rakastua Belle & Sebastianin The Power of Threehin, keittää toinenkin kuppi teetä ja päästä kirjassa yli puolenvälin.

"Tilanteet muuttuu."
Näin totesi serkkuni muinoin.
Hän ei ollut väärässä.

Pilvien takaa itsensä esiin repinyt puolitehoinen aurinko toi mukanaan tylsyyden. Ei sellaista jossa ongelmana olisi tekemisen puute, vaan tylsistymisen koko elämään. Tylsyyden jonka puristuksessa ei oikein jaksa välittää kenestäkään, eikä kukaan oikein jaksa välittää sinusta. Tylsyyden jossa vilkuilet maanisesti kännykän yläkulmaa, eikä kukaan siltikään paina sydäntä sen selfien alla, joka on ehkä edustavin koskaan ottamasi. Tylsyyden, jonka tulkitset niin dramaattisesti, että saat myöhemmin hävetä.

Hyvä jumala olen huomionkipeä.

kuuntele sun sydämesi ääntä

Tähän aikaan BBCR1 soittaa ainoastaan syvälle alitajuntaan hiipiviä biisejä ja minun tekee mieli selittää tekojani.

Kuten että miksi tällä hetkellä lempikaupungissani on käynnissä lempibändini loppuunmyyty keikka jonka lippu reikkuu sinitarralla seinälläni, aivan tyynyni vieressä. Ja minä kuuntelen brittiläisen radiokanavan illanaloittelumusiikkia sängylläni maaten, kokien tarvetta selittää tekojani.

On olemassa kaksi paikkaa, joissa olen enemmän elossa. Keikkojen eturivit. Ja meren välitön läheisyys. Tänään valitsin jälkimmäisen. Enkä voi valehdella teille ettenkö jonain harmaana aamuna tulisi katumaan päätöstäni, mutta tällä hetkellä koen olevani onnellinen. Sekä loputtoman väsynyt.

Oletteko koskaan ajaneet autolla auringonlaskun jälkeistä tienpätkää ja juuri sillä ohikiitävällä sekunnilla kun olette tunteneet sisuksissanne että tässä on se jokin suurempi merkitys, on katuvalojen aikakatkaisu käynnistänyt epätodellisen dominoefektinsä?

Sellaista on elämä. Sellaista on onnellisuus. Tai ainakin lähimain.

Kevätpäiväntasaus

Kevät on koittanut.

On siis aika asettua auringon lämpimimmiksi tunneiksi sohvalle lukemaan traditioonalista kevät-Gaimania. Tänävuonna Anansi Boysia.

Ja laittaa iced chai latteen hävyttömät yhdeksän jääpalaa talvisen kuuden sijasta.

Kaivaa levyhyllyn raoista suomankielisiä kappaleita.

Unelmoida runollisesta melankoliasta.

Ja kärsiä silkkaa melankoliaa.

Mutta onhan aina uudet farkkushortsit ja tupakalle haiseva lierihattu.

Jälleen on se aika kun en kuolemaksenikaan tiedä haluanko iskeä jonkun vai iskeä jotakin.

"He'd been wrong, there was a light at the end of the tunnel, and it was a flamethrower."

Tapasin kerran erään tytön joka oli minä. Periaatteessa. Paitsi lyhyempi ja söpömpi. Mutta jokatapauksessa. Hihkuimme toistemme suihin oodeja kaikesta maailman parhaudesta jonka tiesimme ja näin ollen jaoimme. Kunnes hän julisti "Terry Pratchett!" ja minä pää puolelleen keinahtaen "Kuka oli?".

Lupasin hänelle korjata tämän virheen. Valssatessani pääkirjastomme loppumattomien hyllyrivien väleissä, otin siis pari kokeilevaa sivuaskelta englanninkieliseen P:hen. Tartuin Mortiin.

Kuva leikkaa helleaallon pahoinpitelemälle kolmannen kerroksen parvekkeelle, jossa on universumin rumin lattia. Primarkista ostamissani tossuissa roikkuu yhä hintalappu ja iced chai lattessani ui tehosekoittimen palasia. Avaan Mortin.

Nauran itseni tärviölle.

Yhä uudelleen ja uudelleen.

Tätä kirjoittaessani sängynpäädylläni tasapainoilee kolme vielä lukematonta Prachettia, kirjastossa odottaa onnellinen määrä täysin tuntemattomia tuttavuuksia. Kynä on poissa, mutta Tarina on kuolematon.

Cheers!

words without deeper meanings must be said

Edellispäivänä oli lauantai ja mä menin naimisiin sekä erosin kolmen tunnin säteellä. Myös tangotaivutus (kiitos sinä känninen mies joka tuskin tiesit toteuttavasi unelmiani).

Eilen oli hidasta ja alkuperäisen Children of the Cornin pääjamppa todella vasemmalta hyvännäköinen.

Tänään oli kevät ja mä kippasin kupillisen maitoteetä mun sänkyyni. Koska teiniminäni ei olisi koskaan uskonut käymääni keskustelua.

Huomenna herään liian aikaisin ja syön kolmioleipää hylätyssä ostoskeskuksessa.

Elämä on toisinaan aika ihanaa, eikö?

Kevyttä.

years & years

Aatokseni viettivät todella matemaatillisiksi viime viikonlopun jäljiltä, jolloin löysin itseni kaikkien todistajanaitioon kelpaavien ihmetykseksi bilettämästä kivojen teinien kanssa hohtavassa sedulassa näyttäen aivan lukulaiselta kotirouvalta. Oli siis pakko kaivautua kovalevyjen syövereihin nähdäkseni minkämoisissa tunnelmissa 19-vuotias allekirjoittanut aikoinaan hiippaili paikalliseen diskoteekkiin. Wearing hats and sunglasses indoors since -09, I see.

Viimeaikoina olen myös.

Antanut itselleni luvan katsoa vain elokuvia joissa on hyvännäköisiä ihmisiä. Vaikka se toisinaan on johtanut espanjalla kommunikoivaan Will Ferrelliin.

Löytöretkeillyt kotikirjastosta mytologiahyllyn ja suorastaan hurmaantunut rivien väliin.

Shamanistisesti ympyröinyt täysin ylitsepääsemättömissä rakkauden tunnelmissa, koska Years & Yearsin Take Shelter ja ylipapittarillinen Emily Browning. 

Pohtinut että jos kansalaisena eläisi kunnollisemmin niin olisi varmaan enemmän rahaa ostaa jotain räikeän keltaista. Tai uudet kesävanssit. 

 

BBC's "insert name of a fictional character here"

Taistelen kehoni kanssa sitä vastaan ja sen puolesta, juon kuppitolkulla liian maitoista teetä sekä kirjoitan ehkä kymmenenteen ruokatauolla ostamaani Tiger-vihkoon konkreettista listaa siitä miksi Robin Hood on unelmamieheni.

"- suosii tyylivalinnoissaan huppuja"

Jossain edellämainitun väleissä suostuin alilämpöisissä hövelipäisyyksissäni katsomaan ensimmäisen jakson BBC:n Sherlockia. Lähinnä koska olen sanojeni mittainen mies. Neutraalina lähtökohtana tahtoisin todeta että mielummin sitä kuin BBC:n The Musketeersia, jolta odotin niin paljon, mutta Luke Pasqualinosta huolimatta sain niin tolkuttoman vähän. Rakkauteni miekkasankareihin lepää siis yhä Muskettikoirien jaloilla harteilla.
Ja Zorron kanssa.

salin pimeimmästä nurkasta: The Theory of Everything

"Life would be tragic if it weren't funny."

- Stephen Hawking

Toisinaan tavallisuuteen kaavoitettu maanantai vain tarvitsee osakseen hieman ajattelematonta sushia ja elokuvateatterin syleilevän plyyssin.

Nähtyäni The Theory of Everythingin trailerin kuukausia takaperin kyynelistä usvaisten verkkokalvojeni läpi, olin luonnollisesti varautunut vollottamaan kevättulvia itse kokopitkää katsoessani. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. En todellakaan väitä ettenkö olisi itkenyt, sillä valehtelu on rumaa ja olen siinä melkoinen pohjanoteeraus, mutta tämä ei ollut itkuleffa. Les Miserables on itkuleffa. Pikku naisia on itkuleffa. The Theory of Everything on se-hymy-joka-livahtaa-kasvoillesi-kaikesta-huolimatta-leffa. Se huokuu herkeämättä aitoa lämpöä, pitelemätöntä toivoa ja yllättäviä määriä säkenöivää huumoria. Naureskelin monen monituisesti enemmän kuin vetistelin, ja toisinaan sekä että (elokuvan toisen Doctor Who –referenssin herättämä tunnetila oli jotain kirjaimin määrittelemätöntä).

On paljon puhuvaa että aina elokuvia katsoessa käymässäni sisäisessä (yksinäisissä kotiolosuhteissa myös ulkoisessa) keskustelussa ei Eddie Redmaynea mainittu nyt nimeltä kertaakaan. Äänet päässäni sinuttelivat yksinomaan Stepheniä. Sillä usein, varsinkin tilanteissa joissa pidän näyttelijästä, sorrun helposti ohittamaan koko roolihahmon. Esimerkin voimaksi nyt vaikkapa Mr. Nobody ja ”Jartsa hei, älä nyt saatana kirjoita sitä puhelinnumeroa siihen kätöseesi, jookos”. Valkokankaalla kun ei ollut Eddiä, vaan itse professori Hawking. Transformaatio oli huima, ja mikä oleellisinta, saumattoman todellinen. Jokainen tälle vinksahtaneen suloiselle punapäälle tästä roolityöstä kopahtava pysti on vähintä mitä moisesta oman sielunsa ulkoistamisesta voi noin ylipäänsä saada.  

Astuin leffateatterista ulos inspiroituneena. Myös hieman haltioituneena. Kävellessäni märkiä neonvaloja hohtavan keskustan läpi pidin katseeni tiiviisti aluillaan olevan yön ainoassa tähdessä. Pohdin älyä ja ihmisen henkisiä voimavaroja. Sekä aavistuksen brittiläisten yliopistokaupunkien saturoitua charmia vuosikymmeniä takaperin. 

Ja päätin kirjoittaa blogipostauksen puolen vuoden tauon jälkeen.

Lopuksi tahtoisin vielä räpsyvin ripsin ojentaa illan elokuvan erityismaininnan Harry Lloydin äänelle. Sekä Harry Lloydin kiehtoville kasvoille. No, jos nyt ihan kokonainen Harry Lloyd vaikkapa ystävällisesti saapuisi vastaanottamaan palkintonsa.
Juhuu?
Where’s Harry?