Minua ymmärtää vain kirjaston hakujärjestelmä.

Pateettisvaroitus.

Aamuni oli yhtä täydellistä harmaata. Ei sellaista mikä vetää mielen maahan ja pakottaa pakenemaan takaisin uneen, vaan pehmeää harmaata. Täydellistä aikaa rakastua Belle & Sebastianin The Power of Threehin, keittää toinenkin kuppi teetä ja päästä kirjassa yli puolenvälin.

"Tilanteet muuttuu."
Näin totesi serkkuni muinoin.
Hän ei ollut väärässä.

Pilvien takaa itsensä esiin repinyt puolitehoinen aurinko toi mukanaan tylsyyden. Ei sellaista jossa ongelmana olisi tekemisen puute, vaan tylsistymisen koko elämään. Tylsyyden jonka puristuksessa ei oikein jaksa välittää kenestäkään, eikä kukaan oikein jaksa välittää sinusta. Tylsyyden jossa vilkuilet maanisesti kännykän yläkulmaa, eikä kukaan siltikään paina sydäntä sen selfien alla, joka on ehkä edustavin koskaan ottamasi. Tylsyyden, jonka tulkitset niin dramaattisesti, että saat myöhemmin hävetä.

Hyvä jumala olen huomionkipeä.

kuuntele sun sydämesi ääntä

Tähän aikaan BBCR1 soittaa ainoastaan syvälle alitajuntaan hiipiviä biisejä ja minun tekee mieli selittää tekojani.

Kuten että miksi tällä hetkellä lempikaupungissani on käynnissä lempibändini loppuunmyyty keikka jonka lippu reikkuu sinitarralla seinälläni, aivan tyynyni vieressä. Ja minä kuuntelen brittiläisen radiokanavan illanaloittelumusiikkia sängylläni maaten, kokien tarvetta selittää tekojani.

On olemassa kaksi paikkaa, joissa olen enemmän elossa. Keikkojen eturivit. Ja meren välitön läheisyys. Tänään valitsin jälkimmäisen. Enkä voi valehdella teille ettenkö jonain harmaana aamuna tulisi katumaan päätöstäni, mutta tällä hetkellä koen olevani onnellinen. Sekä loputtoman väsynyt.

Oletteko koskaan ajaneet autolla auringonlaskun jälkeistä tienpätkää ja juuri sillä ohikiitävällä sekunnilla kun olette tunteneet sisuksissanne että tässä on se jokin suurempi merkitys, on katuvalojen aikakatkaisu käynnistänyt epätodellisen dominoefektinsä?

Sellaista on elämä. Sellaista on onnellisuus. Tai ainakin lähimain.