03:32

Minne pimeyteen voi huutaa kun tuntuu ettei kukaan enää välitä? Kun on kuunnellut tunteja sitä yhtä teiniaikojen biisiä ja kyllä, vieläkin sattuu. Kun olemassaolosta kertoo enää syvenevä rako patjan ja seinän välissä, sillä on yhtä kauheaa nukahtaa kuin herätä. Kun ei enää tiedä mitä sopii odottaa ja milloin vaatii liikaa.

Kiviseinä on vankka ja viileä. Se ei auta, mutta tekee sitäkin selvemmäksi.

Enkä todellakaan tahdo olla "se" tyttö, mutten enää uskalla pyytää muutakaan.

this is aggressive melancholy

Toisinaan ei vaan lähde. Vaikka kuinka muistaisi lukeneensa että kun aikansa puurtaa tekohymyä niin alkaa oikeastikin iloistua. Vaikka tietäisi rakastavansa kirjojen lukemista parvekkeella. Ja varsinkin silloin kun vierestä löytyy tuoreita mansikoita ja iced chai latte.

Vaikka soittaisi kauppaan pyöräillessään ipodilta ne kaikkein itsevarmimmat bilebiisit ja autoradiossa musesetä vakuuttaisi meidän olevan yhdessä voittamattomia. Vaikka naapurin mummot ja papat olisivat yhtä hyväntahtoista hyminää.

Vaikka rakas ystävä onnittelisi intensiivistä hihitystä kirvoittavalla kuvamanipulaatiolla. Ja vaikka löytäisi siltä parhaalta saadusta kirjasta omistuskirjoituksen, vaikka tottakai tietäisi siellä sellaisen olevan, koska parhaat ymmärtävät nämä asiat.

Kaikesta huolimatta sitä kun istuu vanhempiensa sohvalla odottamassa nimipäivävieraita jotka eivät koskaan saavu.

Ja lempielokuva saa itkemään.

Kadunko?

Teininä kävelimme katua tunteja. Meillä oli päällämme liian vähän vaatteita, naamassamme aivan liian paljon meikkiä ja kihisimme vauhkokatseisesta jännityksestä. Mitä vain saattoi tapahtua auringon viimeisen valon kadotessa hetkessä tummaan jokeen.

Tällä kertaa olin yksin. Päälläni aivan liian vähän vaatteita ja naamassani aivan liian paljon meikkiä. Pitelin kiinni hattuni lieristä ja koitin näyttää päämäärätietoiselta. Halusin uskoa että kylmännihkeässä yössä saattoi yhä tapahtua mitä vain.

Kadun toinen pää. Kadun toinen pää. Tulin kerta kerralta surullisemmaksi. Mitä oikein luulin tällä saavuttavani? Mitä he täällä tekisivät?

Päädyin tuijottamaan laiskana etenevään virtaan. Dramatiikantajuni veti suoria viivoja Zelda Fitzgeraldin eleganttiin epätoivoon elokuvassa Midnight in Paris. Ja tottahan se oli, ei Scott minua rakastanut. Eivätkä senpuoleen ne tummat sielut teini-ikäni kadultakaan.

Halusin vain takaisin kotiini.

laita tanssikengät jalkaan, siitähän ne juhlat vasta alkaa

Kello on kuusi.

Aamulla. 

Istun vanhempieni hylkäämässä talossa, epämukavasti keittiötasolle taitettuna, ja juon teetä. 

Kuohukermalla.

Ennen tätä hetkeä oli elämäni ensimmäinen bingopeli.

Ja bingovoitto. 

Joka oli jäätelö ja noora pudotti sen maahan.

Noora.

Pornopolkkaa refusedpaidassa.

Ventovieraita ja tuttuja, kummatkin omaa luokkaansa.

Discoensembleä ilmassa minkä oven avasikaan.

Kissoja joita ei kiinnostanut.

Aitoja bändipoikia soittamassa aitoa bändipoikamusiikkia.

Pastelliaamuksi taittunut kesäyö.

Ja että krebattiinko?

aurinko aurinko plaa plaa plaa

Haluan olla yksi heistä jotka näyttävät hyvältä hiukset sotkussa
joita mikään ei kosketa ja jotka silti jättävät lähtemättömän vaikutuksen

Joiden suvulla on nimi kuten fitzgerald tai moriarty
jotka eivät pelkää sekä matkaa että määränpäätä vaan ainoastaan paluuta

sarjamurhattu

Kesäiltojen taittuessa öihin iskee tuskallinen nostalgia ja tahdon katsoa kaikki siskonionnoidat. Uusin geimpparkausikin on kokonaan katsomatta, koska kirjaspoilers ja en tiedä pystynkö siihen, sansa-littlefinger FEELS ja mitävielä. Jostain pirun sivukirjastosta pitäisi varata viimeinen robinhoodikin, jos siihen nyt kakkosen loppuratkaisun jälkeen enää kykenee, Ja adventuretimessakin oli enemmän kausia kuin uskoinkaan. Breakingbadia on kaikki mulle tuputtanut jo vuosikausia, ja americanhorrorstoorit jos jotkut sopii täydellisesti kesäöihin, Merliniäkin lupasin alkaa läpällä. Naapuri huutelee vikingsin, blacksailsin ja pennydreadfulin nimeen, sillä on joskus pointtiakin. Messengerkeskusteluissa ehdotellaan broadchurchin jatkoa ja jotain thefallia. Ja kappas piru kun supernaturalistakin on katsomatta vielä vaikka kuinka paljon ja sehän vasta aivotonta kesähömppää onkin. Doctorwho joo, sitten voisi taas itkeä ortodoksikirkon takana, paitsi tuskinpa sitä enää. Sense8 hölisevät niin kovin, enkä ole vielä orangeisthenewblackiä tahi orphanblackiäkään katsonut. Misfitsiä ensimmäisen jakson britteinsaarilla. Walkingdeadin boksi löytyisi tuosta hyllystä. Niin ja girlsiäkin on se tuorein tuottis. Mitä pirua tapahtui nursejackiessa. Enkä tainnut koskaan päästä truedetectiveäkään loppuun vaikka tuhottoman hyvä olikin. Ja ai että kun törmäsin teeveessä taas pitkästä aikaa onceuponatimeen ja ne viitat ne viitat ja koukku kans, Pitäisköhän gleen vikat jaksot niinku suosiolla unohtaa, Ja kuinka siistiä olis vaan katsoa sekasin kaikkia brittien komediapanelishowta ja topgearia niin että pärisee pää. Diilikin alkoi. Batesmotellia katson jäljessä, enkä osaa päättää miten suhtautua tähän sleepyhollowiin suhteessa elokuvaan. Ah, truebloodit jos jotkut ja jääteetä litroittain.

Ai että mikä ulkoilma, ystävät ja vapaa-aika?

Ja milloin päästään puhumaan kirjoista ja elokuvista?

this is my head exploding, this was my head exploding, this is going to be my head exploding

Sireenit ovat alkaneet soimaan usein aamuisin, näillä kulmilla.

Kaikki juomani kofeiini on pikkurillissäni, joka naputtaa niiden soinnuttomuuden seasta omaa levotonta tahtiaan.

Kehoni haluaisi jo nukkua, mutta kaikki muu on yhtä kuhisevaa onnettomuuspaikkaa.

Enkä ole kuolemaksenikaan varma olenko minä uhri vai viheliäisin syypää.

Tuijotan vain lasittuneena eteeni, siinä missä muutkin.

Paitsi etten ole niin kuin muut, muut tuppaavat pyrkimään mahdollisimman kauas minunlaisuudestani.

Jospa siis itken hetken.

Nukun pitkään.

Ja sitten teen asioille jotain. Mitä tahansa.

Mutta ei nyt.

Luojani, ei nyt.