Teininä kävelimme katua tunteja. Meillä oli päällämme liian vähän vaatteita, naamassamme aivan liian paljon meikkiä ja kihisimme vauhkokatseisesta jännityksestä. Mitä vain saattoi tapahtua auringon viimeisen valon kadotessa hetkessä tummaan jokeen.
Tällä kertaa olin yksin. Päälläni aivan liian vähän
vaatteita ja naamassani aivan liian paljon meikkiä. Pitelin kiinni hattuni
lieristä ja koitin näyttää päämäärätietoiselta. Halusin uskoa että kylmännihkeässä
yössä saattoi yhä tapahtua mitä vain.
Kadun toinen pää. Kadun toinen pää. Tulin kerta kerralta
surullisemmaksi. Mitä oikein luulin tällä saavuttavani? Mitä he täällä tekisivät?
Päädyin tuijottamaan laiskana etenevään virtaan.
Dramatiikantajuni veti suoria viivoja Zelda Fitzgeraldin eleganttiin epätoivoon
elokuvassa Midnight in Paris. Ja tottahan se oli, ei Scott minua rakastanut.
Eivätkä senpuoleen ne tummat sielut teini-ikäni kadultakaan.
Halusin vain takaisin kotiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti