Sireenit ovat alkaneet soimaan usein aamuisin, näillä kulmilla.
Kaikki juomani kofeiini on pikkurillissäni, joka naputtaa niiden soinnuttomuuden seasta omaa levotonta tahtiaan.
Kehoni haluaisi jo nukkua, mutta kaikki muu on yhtä kuhisevaa onnettomuuspaikkaa.
Enkä ole kuolemaksenikaan varma olenko minä uhri vai viheliäisin syypää.
Tuijotan vain lasittuneena eteeni, siinä missä muutkin.
Paitsi etten ole niin kuin muut, muut tuppaavat pyrkimään mahdollisimman kauas minunlaisuudestani.
Jospa siis itken hetken.
Nukun pitkään.
Ja sitten teen asioille jotain. Mitä tahansa.
Mutta ei nyt.
Luojani, ei nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti