kuuntele sun sydämesi ääntä

Tähän aikaan BBCR1 soittaa ainoastaan syvälle alitajuntaan hiipiviä biisejä ja minun tekee mieli selittää tekojani.

Kuten että miksi tällä hetkellä lempikaupungissani on käynnissä lempibändini loppuunmyyty keikka jonka lippu reikkuu sinitarralla seinälläni, aivan tyynyni vieressä. Ja minä kuuntelen brittiläisen radiokanavan illanaloittelumusiikkia sängylläni maaten, kokien tarvetta selittää tekojani.

On olemassa kaksi paikkaa, joissa olen enemmän elossa. Keikkojen eturivit. Ja meren välitön läheisyys. Tänään valitsin jälkimmäisen. Enkä voi valehdella teille ettenkö jonain harmaana aamuna tulisi katumaan päätöstäni, mutta tällä hetkellä koen olevani onnellinen. Sekä loputtoman väsynyt.

Oletteko koskaan ajaneet autolla auringonlaskun jälkeistä tienpätkää ja juuri sillä ohikiitävällä sekunnilla kun olette tunteneet sisuksissanne että tässä on se jokin suurempi merkitys, on katuvalojen aikakatkaisu käynnistänyt epätodellisen dominoefektinsä?

Sellaista on elämä. Sellaista on onnellisuus. Tai ainakin lähimain.

Kevätpäiväntasaus

Kevät on koittanut.

On siis aika asettua auringon lämpimimmiksi tunneiksi sohvalle lukemaan traditioonalista kevät-Gaimania. Tänävuonna Anansi Boysia.

Ja laittaa iced chai latteen hävyttömät yhdeksän jääpalaa talvisen kuuden sijasta.

Kaivaa levyhyllyn raoista suomankielisiä kappaleita.

Unelmoida runollisesta melankoliasta.

Ja kärsiä silkkaa melankoliaa.

Mutta onhan aina uudet farkkushortsit ja tupakalle haiseva lierihattu.

Jälleen on se aika kun en kuolemaksenikaan tiedä haluanko iskeä jonkun vai iskeä jotakin.

"He'd been wrong, there was a light at the end of the tunnel, and it was a flamethrower."

Tapasin kerran erään tytön joka oli minä. Periaatteessa. Paitsi lyhyempi ja söpömpi. Mutta jokatapauksessa. Hihkuimme toistemme suihin oodeja kaikesta maailman parhaudesta jonka tiesimme ja näin ollen jaoimme. Kunnes hän julisti "Terry Pratchett!" ja minä pää puolelleen keinahtaen "Kuka oli?".

Lupasin hänelle korjata tämän virheen. Valssatessani pääkirjastomme loppumattomien hyllyrivien väleissä, otin siis pari kokeilevaa sivuaskelta englanninkieliseen P:hen. Tartuin Mortiin.

Kuva leikkaa helleaallon pahoinpitelemälle kolmannen kerroksen parvekkeelle, jossa on universumin rumin lattia. Primarkista ostamissani tossuissa roikkuu yhä hintalappu ja iced chai lattessani ui tehosekoittimen palasia. Avaan Mortin.

Nauran itseni tärviölle.

Yhä uudelleen ja uudelleen.

Tätä kirjoittaessani sängynpäädylläni tasapainoilee kolme vielä lukematonta Prachettia, kirjastossa odottaa onnellinen määrä täysin tuntemattomia tuttavuuksia. Kynä on poissa, mutta Tarina on kuolematon.

Cheers!

words without deeper meanings must be said

Edellispäivänä oli lauantai ja mä menin naimisiin sekä erosin kolmen tunnin säteellä. Myös tangotaivutus (kiitos sinä känninen mies joka tuskin tiesit toteuttavasi unelmiani).

Eilen oli hidasta ja alkuperäisen Children of the Cornin pääjamppa todella vasemmalta hyvännäköinen.

Tänään oli kevät ja mä kippasin kupillisen maitoteetä mun sänkyyni. Koska teiniminäni ei olisi koskaan uskonut käymääni keskustelua.

Huomenna herään liian aikaisin ja syön kolmioleipää hylätyssä ostoskeskuksessa.

Elämä on toisinaan aika ihanaa, eikö?

Kevyttä.

years & years

Aatokseni viettivät todella matemaatillisiksi viime viikonlopun jäljiltä, jolloin löysin itseni kaikkien todistajanaitioon kelpaavien ihmetykseksi bilettämästä kivojen teinien kanssa hohtavassa sedulassa näyttäen aivan lukulaiselta kotirouvalta. Oli siis pakko kaivautua kovalevyjen syövereihin nähdäkseni minkämoisissa tunnelmissa 19-vuotias allekirjoittanut aikoinaan hiippaili paikalliseen diskoteekkiin. Wearing hats and sunglasses indoors since -09, I see.

Viimeaikoina olen myös.

Antanut itselleni luvan katsoa vain elokuvia joissa on hyvännäköisiä ihmisiä. Vaikka se toisinaan on johtanut espanjalla kommunikoivaan Will Ferrelliin.

Löytöretkeillyt kotikirjastosta mytologiahyllyn ja suorastaan hurmaantunut rivien väliin.

Shamanistisesti ympyröinyt täysin ylitsepääsemättömissä rakkauden tunnelmissa, koska Years & Yearsin Take Shelter ja ylipapittarillinen Emily Browning. 

Pohtinut että jos kansalaisena eläisi kunnollisemmin niin olisi varmaan enemmän rahaa ostaa jotain räikeän keltaista. Tai uudet kesävanssit. 

 

BBC's "insert name of a fictional character here"

Taistelen kehoni kanssa sitä vastaan ja sen puolesta, juon kuppitolkulla liian maitoista teetä sekä kirjoitan ehkä kymmenenteen ruokatauolla ostamaani Tiger-vihkoon konkreettista listaa siitä miksi Robin Hood on unelmamieheni.

"- suosii tyylivalinnoissaan huppuja"

Jossain edellämainitun väleissä suostuin alilämpöisissä hövelipäisyyksissäni katsomaan ensimmäisen jakson BBC:n Sherlockia. Lähinnä koska olen sanojeni mittainen mies. Neutraalina lähtökohtana tahtoisin todeta että mielummin sitä kuin BBC:n The Musketeersia, jolta odotin niin paljon, mutta Luke Pasqualinosta huolimatta sain niin tolkuttoman vähän. Rakkauteni miekkasankareihin lepää siis yhä Muskettikoirien jaloilla harteilla.
Ja Zorron kanssa.

salin pimeimmästä nurkasta: The Theory of Everything

"Life would be tragic if it weren't funny."

- Stephen Hawking

Toisinaan tavallisuuteen kaavoitettu maanantai vain tarvitsee osakseen hieman ajattelematonta sushia ja elokuvateatterin syleilevän plyyssin.

Nähtyäni The Theory of Everythingin trailerin kuukausia takaperin kyynelistä usvaisten verkkokalvojeni läpi, olin luonnollisesti varautunut vollottamaan kevättulvia itse kokopitkää katsoessani. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. En todellakaan väitä ettenkö olisi itkenyt, sillä valehtelu on rumaa ja olen siinä melkoinen pohjanoteeraus, mutta tämä ei ollut itkuleffa. Les Miserables on itkuleffa. Pikku naisia on itkuleffa. The Theory of Everything on se-hymy-joka-livahtaa-kasvoillesi-kaikesta-huolimatta-leffa. Se huokuu herkeämättä aitoa lämpöä, pitelemätöntä toivoa ja yllättäviä määriä säkenöivää huumoria. Naureskelin monen monituisesti enemmän kuin vetistelin, ja toisinaan sekä että (elokuvan toisen Doctor Who –referenssin herättämä tunnetila oli jotain kirjaimin määrittelemätöntä).

On paljon puhuvaa että aina elokuvia katsoessa käymässäni sisäisessä (yksinäisissä kotiolosuhteissa myös ulkoisessa) keskustelussa ei Eddie Redmaynea mainittu nyt nimeltä kertaakaan. Äänet päässäni sinuttelivat yksinomaan Stepheniä. Sillä usein, varsinkin tilanteissa joissa pidän näyttelijästä, sorrun helposti ohittamaan koko roolihahmon. Esimerkin voimaksi nyt vaikkapa Mr. Nobody ja ”Jartsa hei, älä nyt saatana kirjoita sitä puhelinnumeroa siihen kätöseesi, jookos”. Valkokankaalla kun ei ollut Eddiä, vaan itse professori Hawking. Transformaatio oli huima, ja mikä oleellisinta, saumattoman todellinen. Jokainen tälle vinksahtaneen suloiselle punapäälle tästä roolityöstä kopahtava pysti on vähintä mitä moisesta oman sielunsa ulkoistamisesta voi noin ylipäänsä saada.  

Astuin leffateatterista ulos inspiroituneena. Myös hieman haltioituneena. Kävellessäni märkiä neonvaloja hohtavan keskustan läpi pidin katseeni tiiviisti aluillaan olevan yön ainoassa tähdessä. Pohdin älyä ja ihmisen henkisiä voimavaroja. Sekä aavistuksen brittiläisten yliopistokaupunkien saturoitua charmia vuosikymmeniä takaperin. 

Ja päätin kirjoittaa blogipostauksen puolen vuoden tauon jälkeen.

Lopuksi tahtoisin vielä räpsyvin ripsin ojentaa illan elokuvan erityismaininnan Harry Lloydin äänelle. Sekä Harry Lloydin kiehtoville kasvoille. No, jos nyt ihan kokonainen Harry Lloyd vaikkapa ystävällisesti saapuisi vastaanottamaan palkintonsa.
Juhuu?
Where’s Harry?