”mun täytyy kyllä olla ihan käsittämättömän ruma kun en
kenellekään kelpaa, kerrassaan kuvottava, no en kyllä ittekään itteeni
rakastuis jos kadulla vastaan tulisin, ei apua miten voikaan ihminen elämässään
epäonnistua”
Tämä on ajatuksen kulku ja se on sitä usein. Varsinkin
viimeaikoina ja etenkin siitä lähtien kun alati pragmaattinen äitini minulle
ruokapöytämme yli totesi että paree alkaa miettiä kenelle haluan rahani
testamentata sitten kun lusikkani nurkkaan kolahtaa. Se viiltävä hetki kun
tajuaa oman äitinsäkin ymmärtäneen ettei hänen tyttärestään kyllä naimakauppoja
tehdä. Janeaustenisti ajatuksessa on jotain jaloa ja kapinallista, mutta kyllä
se näin vuonna 2017 ainoastaan vituttaa.
Olen monesti ajatellut ottavani asian puheeksi ystävieni kanssa,
nimittäin rampauttavan tietoisuuteni kelpaamattomuudestani, mutta kun lääkärin
määräämien happy pillsien ansiosta kykenen viimein käymään keskusteluja joiden
sisältö ei fokusoidu yksinomaan minuun, minun paskaan olooni ja minuuteni
tuskaan, en viitsisi ihan ehdoin tahdoin lähteä myrkyttämään ilmaa säälittävällä kitinälläni. Mutta avautumisen tarve on kova, joten for the lack of a better lets open word.
En ole seurustellut kertaakaan. Treffeillä kävin kerran,
yhtenä pahimmista masennusjaksoistani, ja itkin viikon jälkikäteen. Kerran
minua pussasi poskelle ällöttävä radiojuontaja, kerran söpö homo ja kerran kaverini umpihumalainen poikaystävä. Romanttisinta mitä minulle on koskaan
tapahtunut on kun istuin auton takapenkillä ja eräs poika ajoi suoraa tietä oikein
lujaa. Olen 27-vuotias.
Tämä pateettisuuden multihuipentuma, josta ei runollista saa
edes eino leino, ei niinkään haitannut minua kunnes eräänä keskiharmaana
keskipäivänä havahduin ymmärrykseen siitä että 96% ystävistäni omistaa joko
poikaystävän, avo- tai aviomiehen. Ja etteikö tämä statistiikka itsessään olisi
surkeuttava, ovat ne kaikki saatanat vielä hauskoja, charmantteja, älykkäitä ja yksilöllisillä tavoillaan erittäin mukiinmenevän näköisiä. Ei yhtä ainoaa traktorin alle jäänyttä peltomyyrää jota voisi ajatella ja
huokaista että no voisihan sitä olla huonomminkin. Ei. Ainuttakaan.
Eikä sillä. Jumaloin ystäviäni. Jokainen heistä ansaitsee
rinnalleen saatananmoisen disneyprinssin ja rapiat päälle. Oikeastaan haluaisin
hutaista jokaista näistä jampoista terävällä nyrkillä (ei siis omallani, ehkä
lainatulla) ja karjua että tajuatkos perkele onnesi laatua ja määrää?
Oikeastaan, mikäli ystäväni olisivat miespuolisia, haluaisin itse mennä naimisiin
heistä jokaisen kanssa ja perustaa näinollen ultimaattisimman haaremin
universumin historiassa.
Tästä tullaan siihen vääjäämättömään tosiseikkaan että kaikki
ystäväni ovat kauniita. On haltiatarta, söpöläistä, kohtalokasta naista,
uniikkivedosta, afroditea ja henkeäsalpaavaa luukasaa. Tottakai jokainen näistä
naisista on myös niin paljon muutakin, mutta heidän kauneutensa on ainoa seikka
joka erottaa heidänkaltaisensa minunkaltaisistani. Sillä vaikka itse sanonkin,
muuta minusta löytyy. Olen aika hauska, lol ja silleen. Olen aina valmis
innostumaan ideoista, niin niistä paskoista kuin timanttisistakin. Olen
rehellinen, välittävä ja aina keksimässä nastaa yllätystä rakkaitteni päiden
menoksi. Lahjon kuin vanha namutäti silkasta sydämeni riemusta ja kiinnostun
KAIKESTA. En kai olisi onnistunut haalimaan ympärilleni tätä eteeristä muusien
joukkiota, jollei ainakin osa väittämistäni olisi myös totta.
Miksi siis yksikään poika/mies/jamppa ei ole nähnyt minua
espanjalaisen yksisenttisen arvoiseksi? Tässä välissä jokainen teistä siellä
ruudun takana on syyllistämässä minua joko a) yrityksen puutteesta tai b) nirsoudesta
tai c) molemmista.
a) Minähän flirttailen vaikka ojanpenkan
variksille. Räpsytän ripsiäni sellaisella tahdilla että heikompisydämisiä alkaa
läppävika vaivata. Heittelen merkitseviä katseita kuin kirsikan kiviä ja
kiusoittelevassa bantsissa olen lajin kruunaamaton kuningatar. Kasuaali
kosketus kuuluu myös arsenaalini vahvuuksiin, ehhehee ja huoleton tämmäys.
Ahdistan saaliini nurkkaan ja istun vaikka syliin jollei muuten pysy aloillaan.
Eli ei, kyse ei ole yrityksen puutteesta.
b) Hyvä ystäväni totesi minulle kerran
kalliolouhoksen mustassa vedessä seuraavasti:
”sä oot hanna kaukana pinnallisesta”.
Lausuman loiheutti tuskailuni siitä miten ihmiset eivät aina ymmärrä taitoani
ihastua tulenpalavasi sekunnin murto-osassa ja julistaa kulloinenkin roihuni
kohde järjestään maailman kuumimmaksi henkilöksi. Kyse ei liki koskaan ole
ulkonäöstä, vaan kyse on siitä että jokin tässä henkilössä on ollut poikkeuksellista; lahjakkuus, karisma, aatteen palo, huumorin pilke, käytännössä mikä tahansa. Siis näin ollen koska henkilössä on ihailtavia ominaisuuksia tulee hänestä
automaattisesti myös ulkoisesti kuuma. (case file lin-manuel miranda:
monilahjakkuus + aito kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan + huumorintaju =
KUUMUUS). Olen moninaisten vuosieni aikana raapinut yksipuolisen rakkauteni
tulitikkuja niin blondeihin kuin tummiin, pitkiin kuin pätkiin, ujoihin kuin
puheliaisiin, älykkäisiin kuin hauskoihin sekä molempiin, pahiksiin kuin
hyviksiin, cooleihin kuin untoihin.
Eli ei, kyse ei ole nirsoudesta.
c) Ei.
Matemaattisella lahjakkuudellani olen siis onnistunut
poistamaan epähaluttavuuteni yhtälöstä yrityksettömyyden, nirsouden sekä
sisäiset avut, jolloin fysiikan lakien nojalla ainoa jäljelle jäävä
positiivinen muuttuja on ulkonäkö. Kaikessa pateettisuudessaan lauselma on siis
seuraava: pojat eivät pidä minusta koska olen ruma.
Yay, god bless the facts!
Toteama herättää useita feministisiä ja moraalisia dilemmoja.
Miksi oma suhtautumiseni ulkonäkööni on riippuvainen toisen sukupuolen
osoittamasta hyväksynnästä? Miksi onnistumiseni ihmisenä on sidottu siihen
seurustelenko vai en? Miksi en koskaan
ajattelisi toista ihmistä luuseriksi koska tämä on haluamattaan sinkku, mutta
itseäni olen valmis ruoskimaan tällä satoja itkuisia öitä?
Vastauksia en omista. Omistan vain reseptilääkkeitä ja
kauniita ystäviä. Sen on siis minulle tässä elämässä riittämän.
Ja mitä siihen nunnankaapuuni tulee, se on myrskynsinistä samettia.
