BBC's "insert name of a fictional character here"

Taistelen kehoni kanssa sitä vastaan ja sen puolesta, juon kuppitolkulla liian maitoista teetä sekä kirjoitan ehkä kymmenenteen ruokatauolla ostamaani Tiger-vihkoon konkreettista listaa siitä miksi Robin Hood on unelmamieheni.

"- suosii tyylivalinnoissaan huppuja"

Jossain edellämainitun väleissä suostuin alilämpöisissä hövelipäisyyksissäni katsomaan ensimmäisen jakson BBC:n Sherlockia. Lähinnä koska olen sanojeni mittainen mies. Neutraalina lähtökohtana tahtoisin todeta että mielummin sitä kuin BBC:n The Musketeersia, jolta odotin niin paljon, mutta Luke Pasqualinosta huolimatta sain niin tolkuttoman vähän. Rakkauteni miekkasankareihin lepää siis yhä Muskettikoirien jaloilla harteilla.
Ja Zorron kanssa.

salin pimeimmästä nurkasta: The Theory of Everything

"Life would be tragic if it weren't funny."

- Stephen Hawking

Toisinaan tavallisuuteen kaavoitettu maanantai vain tarvitsee osakseen hieman ajattelematonta sushia ja elokuvateatterin syleilevän plyyssin.

Nähtyäni The Theory of Everythingin trailerin kuukausia takaperin kyynelistä usvaisten verkkokalvojeni läpi, olin luonnollisesti varautunut vollottamaan kevättulvia itse kokopitkää katsoessani. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. En todellakaan väitä ettenkö olisi itkenyt, sillä valehtelu on rumaa ja olen siinä melkoinen pohjanoteeraus, mutta tämä ei ollut itkuleffa. Les Miserables on itkuleffa. Pikku naisia on itkuleffa. The Theory of Everything on se-hymy-joka-livahtaa-kasvoillesi-kaikesta-huolimatta-leffa. Se huokuu herkeämättä aitoa lämpöä, pitelemätöntä toivoa ja yllättäviä määriä säkenöivää huumoria. Naureskelin monen monituisesti enemmän kuin vetistelin, ja toisinaan sekä että (elokuvan toisen Doctor Who –referenssin herättämä tunnetila oli jotain kirjaimin määrittelemätöntä).

On paljon puhuvaa että aina elokuvia katsoessa käymässäni sisäisessä (yksinäisissä kotiolosuhteissa myös ulkoisessa) keskustelussa ei Eddie Redmaynea mainittu nyt nimeltä kertaakaan. Äänet päässäni sinuttelivat yksinomaan Stepheniä. Sillä usein, varsinkin tilanteissa joissa pidän näyttelijästä, sorrun helposti ohittamaan koko roolihahmon. Esimerkin voimaksi nyt vaikkapa Mr. Nobody ja ”Jartsa hei, älä nyt saatana kirjoita sitä puhelinnumeroa siihen kätöseesi, jookos”. Valkokankaalla kun ei ollut Eddiä, vaan itse professori Hawking. Transformaatio oli huima, ja mikä oleellisinta, saumattoman todellinen. Jokainen tälle vinksahtaneen suloiselle punapäälle tästä roolityöstä kopahtava pysti on vähintä mitä moisesta oman sielunsa ulkoistamisesta voi noin ylipäänsä saada.  

Astuin leffateatterista ulos inspiroituneena. Myös hieman haltioituneena. Kävellessäni märkiä neonvaloja hohtavan keskustan läpi pidin katseeni tiiviisti aluillaan olevan yön ainoassa tähdessä. Pohdin älyä ja ihmisen henkisiä voimavaroja. Sekä aavistuksen brittiläisten yliopistokaupunkien saturoitua charmia vuosikymmeniä takaperin. 

Ja päätin kirjoittaa blogipostauksen puolen vuoden tauon jälkeen.

Lopuksi tahtoisin vielä räpsyvin ripsin ojentaa illan elokuvan erityismaininnan Harry Lloydin äänelle. Sekä Harry Lloydin kiehtoville kasvoille. No, jos nyt ihan kokonainen Harry Lloyd vaikkapa ystävällisesti saapuisi vastaanottamaan palkintonsa.
Juhuu?
Where’s Harry?