täällä yökin nukkuu

Tavallinen ilta, jota yhteiskuntakelpoisemmat saattaisivat kutsua yöksi. Tavallinen instagramista twitterin kautta pinterestiin reititys. Jossain siellä välillä se tavallinen masennustesti, standardi. Mikä ettei, minä jos joku tiesin ettei siinä kauaa mene.  

Vaikea masennus. Eikä se tuntunut enää missään, vaikka viimeksi olin ollut noin korkealla asteikkoa kymmenen vuotta sitten. Tavallinen ilta jatkui. Tämä oli tavallinen elämäni.  

En usko kenenkään täysin tietävän tämänhetkistä tilaani. Toiminnallinen masennus on toisinaan vaikeampaa kuin se hellittämättä kuristava tuska jonka kanssa elää sängystä sohvalle ja sohvalta sänkyyn aina kuukausia kerrallaan. Toiminnallinen masennus on hassuja gifejä viestiketjuissa samalla kun aivot huutavat sinun olevan säälittävä tekosyy ihmiseksi. Se on itkun tukahduttamista yökylien tyynyliinoihin koska tiedät ettei kukaan todella rakasta tai tule rakastamaan sinua. Se on tavallisen elämän 8+ suorittamista vaikka jokainen solu sinussa on jo aikoja sitten luovuttanut viimeisenkin taistelun. Minulla on yhä elämä, mutten elä sitä vaan kärsin siinä.  

epäkelpo, epärakastettava, ruma, rikkinäinen, yksin, kykenemätön, taakka, säälittävä, luuseri, yhdentekevä, merkityksetön, epämiellyttävä, vääränlainen, epäonnistunut  

Nämä sanat ovat olleet koko varhaisaikuisuuteni. En ole saanut ketään rakastumaan itseeni, mutta olen saanut reseptin pillereihin jotka estävät minua tappamasta itseäni. En ole saanut töitä, mutta olen saanut vierailla sellaisten ammattilaisten vastaanotoilla jotka eivät koskaan oppineet ymmärtämään sanaakaan siitä mitä sanoin. En ole pystynyt muuttamaan pois kotikaupungistani, mutta olen oppinut hymyilemään vaikken olisi onnellinen. 

Täytän pian 30.  Olen tuhlannut 12 vuotta elämästäni masennukseen. Tulen tuskin koskaan olemaan onnellisempi tai edes yhtä onnellinen kuin noina 18 ensimmäisenä ikävuotenani. Aseksuaalisuusfoorumeilla toistuu yhtenään mielenterveysammattilaisten kertomana “elämäsi tulee olemaan yksinäistä, ystäväsi perustavat perheitä eikä heillä enää riitä aikaa sinulle”. Uskon tietäneeni tämän alitajuisesti jo nuorempana versiona itsestäni. Vastasin usein tulevaisuudesta puhuessamme etten usko eläväni kovin vanhaksi. Vaikka pidin tätä vastausta jo tuolloin lähinnä goottidramatiikantajuni ylilyöntinä, saatoin samalla ymmärtää myös rikkonaisen eksistenssini reunaviivat. Tulevaisuus ei tulisi tarjoamaan minulle rakkautta, seikkailua ja rauhaa, pelkästään yksinäisyyttä ja mielen sairautta.  

En tiedä mikä tämän tekstin julkaisuarvo on, tuskin sillä sellaista onkaan. Just to put something out there, kuten adam toteaa only lovers left alivessa. Minä en vain osaa kirjoittaa hautajaismusiikkia ja siksi joudun tyytymään blogipostaukseen. Haluaisin kovasti pystyä lopettamaan johonkin positiiviseen, edes ajatukseen muutoksesta, mutta tässä tilanteessa se olisi keinotekoista. Masennus ei aina ole pelkkiä selviytymistarinoita ja uuden oppimista itsestään. Surullisen usein se vain on. Oma tavallinen elämäni. 

Rakkaille, tekstin tarkoitus ei ole huolestuttaa teitä. Teidän onnenne on ainoa onneni ja haluan pitää siitä kiinni. Onhan näitä summertime sadnesseja ennenkin nähty. 

Toisenlaisille rakkaille, tässä linkki sivulle johon kompastuin yhtenä itkuisena yönä. Siinä oli jotain lohdullista.  

things which are true, things which hurt

Hullo, my name is Hanna and I’m sagittarius. I like fire and cute boys. I’m also asexual.

I really don’t know how’d else I’d have started this. So I just straight up started with it. It that makes me more afraid than any semisupernatural clown ever could.

Anyone who knows me quite well enough is very much in full knowledge of how I like to deal with things chronologically. How deeply I adore the neat logic of linear time and things happening in relation to previous things. So please bare with me while I try to make sense out if this. Maybe even more to myself than to you, but still by using the only familiar aspect I have in this narrative.

At kindergarten I had a fair amount of friends, both girls and boys. Yet every time we played kissing tag, I was on the boys team. My unorthodox choosing of sides wasn’t based on nothing more than the cold fact that boys won more often and were altogether more skilled players of this sport. That I was at the “wrong side” didn’t much matter anyways as no one actually ever kissed in our games. Such thing was way too gross, for both sides respectively. At the same time I had very orthodoxily picked out my favorite boy, Ville, with whom I wanted to play as much as possible (which wasn’t all that much because he was everyone's ultimate dream play date and as such in high demand). Yet I wouldn’t say that Ville was my first crush. His number one spot was more based on the fact that he did the best job of acting out my “oh my there’s a hurricane coming” scenarios than anything even faintly romantic.

That kind of pragmatism got me all the way trough primary school. I wasn’t a social outcast, so I knew perfectly well that in this society one should have crushes. So oh boy I had them, plentifully and ever-chansingly. But they were always based on something wildly unromantic like who knew enough about pokemon games to be able to help me with them or who was simply nice enough for my, lets say challenging, primary school self. What to do with those crushes, other than acquire secret pokemon information and play football in recess with, I had absolutely no clue. It just felt more acceptable to have them rather than not, so I played nicely along and kept some in rotation.

Haziest of them memories have survived out of junior high school. I think I was basically just too busy playing sims with my mates and digging music to even think about boys that much if they weren’t in a band and from usa. Of course at that age that wasn’t the set norm and as previously mentioned I was armed with a basic survival skills, so I kept some handy crushes around. Random boys with nice jaw lines and not so random boys who were generally nicer to me than others. Maybe I even pined after some guy or other, but as a hindsight I think that was more out of jealousy towards my more beautiful friends whom started to attract male attention, while I, pre-emo, ugly and bad-tempered was left with none. Sure, I still wouldn’t have had a clue what to do with such attention, but I was self-aware enough to start thinking that maybe there was something wrong with me because I wasn’t getting any.

At the third day of high school I suddenly fell in love. Hard an irreversibly. Following that was countless of hours and sometimes even days when I cried to my friends’ scratchy sequined throw pillows about why he doesn’t notice me and why can’t he just luuuuuuv me (though we had barely exchanged a sentence back then). Yet still when it finally came to my attention that he was super gay, I wasn’t all that bummed. Some faint common sense echoing my friends was hinting that this is the point I should stop my fruitless unacquired romance, but everything else inside of me was screaming most overjoyedly upon this turn of events. After that I loved him more than ever. Three years spent with that undying love for him, my friends and emo music, were the best I’ve ever had. It was so dead simple back then. Now that simplicity is forever gone, but to this day I would start wars over my first love’s happiness and well-being. I would fight you too if necessary.

I have always been incredibly lucky with my friends, even back then. At the age when every media ever depicts teenagers talking only about sex, there was nearly zero sex-talk happening in our midst. Not when I was around anyhow. But once during those good olde high school times one insightful friend of mine asked what I would like to do with them. Boys, she meant. We had spent dozens of sleepovers turned into pale mornings talking about our drop-dead gorgeous emo crushes and how we would totally save them from drugs (though not from anorexia) and live happily ever after. That saying she was well aware of my adoration towards the opposite sex. I remember that moment to feel intensely private, sacred even, in a way that even between good friends don’t happen very often. So I bet my friends thought me just generally very shy and prudent about the subject of sex, and that in that holy moment I would reveal my true lusty self. “ I don’t know, I think I would like to sleep with them. No not like that you old perv, just next to them, you know.” She was very perplexed by my answer and finally asked if I did want to kiss them at least. “Noup” I replied.

During school years I was able to tell myself that there wasn’t anything drastically wrong with me, that I was just one of those, pardon the most horrid phrase, “late bloomers”. But as the years piled up so did the painfully gnawing feeling of being somewhat broken. I did think that boys were handsome and I very much liked being around them. I still didn’t want to kiss them or pray horror, see them naked. But at the same time I yearned for attention and love from those swell creatures. I was a depressed mess of feelings which even at best seemed wildly contradictory. For years I suffered as an anonymous miserable romantic, until way into my 20’s I saw it. A crappy tv documentary.

There was a totally cute british boy on my tv screen, saying how he would definitely want to date and eventually get married with a nice girl. He just didn’t want to have sex with that said girl, or anyone for that matter. With that boy I finally had a name for myself, name that proved that I wasn't alone and an unholy abomination. I was just simply asexual. With that revelation followed a lot of google work and nights of sleep which at once wasn’t disturbed by constant crying. I learned that I wasn’t just asexual, but a heteroromantic sex-repulsed asexual, meaning that I really really didn’t want to have sex, but I really really wanted to have a loving relationship with some nice boy.


There’s calm after every storm, but there’s also calm before them.


It’s now 2018. I’m nearly 29 years old. Most of my friends are in serious relationships. Many are married, some have children. I have never kissed no one (I’ve come to conclusion that I’d like to), never dated, never spent that night sleeping next to boy I like and who hopefully likes me back. I have spent years of my life by loving nearly perfect strangers with all my sad little heart. And that hurts me more deeply I can ever be able to express. I’m almost envious for aromantic asexuals who only has to deal the social pressure side of the thing, whilst I have both time and time again stated to obnoxious female folk that NO I am not having a children ever and NO it’s not a phase but something deeply rooted in my very existence, and no dearest mom and dad, though you would make the awesomest grandparents, that will never happen, AND also come to terms with the cruel fact that I may never be able to find anyone ready and willing to love me so much as to completely cast aside one of their basic human needs.

As often when talked about bisexuals, and even sexuality as whole, asexuality is also very mutable state of being. I have discovered that as the years have passed I’ve become less sex-repulsed. So much so I’ve began to think that I may even be demisexual, which means that I could have sex
with someone I’ve build a deep emotional relationship with. Don’t get me wrong here, I’m still not that enthusiastic about the idea, but for someone I really love, yeah, maybe. But that doesn’t matter a whole lotta doesn't it? I still have to write on my tinder profile “looking for someone who wants to spent years getting to know me before getting laid, maybe, holler” (you see why tinder freaks the fuck out of me). I still have to s...

As I’m writing this I freeze like that more often than not. Out of fear, out of sadness, out of unmanageability of it all. I have never ever before written any of this down. I have mentioned some of it to some dear friends, but I have equally not mentioned any of it to some of the dearest. And to anyone dear maybe reading this, do not think your dearness to me is based on did you know or not. It isn’t. Sometimes this thing came up, sometimes it didn’t. Sometimes I just wanted to feel normal to someone so I could feel normal to myself. To have cute boys to date suggested to me. I liked that and I wasn’t ready to give that up.

I have always been very outspoken about myself. I never hesitated even for once should I tell everyone about my mental health issues. Of course I did, and it has never brought me anything but positive in return. And yet with this, with my asexuality, there has always been something, some fear, that has been holding my tongue. Maybe I thought that if people knew, no cute boy would ever dare to approach me, knowing full well how useless I am. That being silent would somehow give me a faint glimmer of hope to catch someone for long enough for them to realize that I’m actually kinda nice and yes, a little weird, but not so much that they couldn’t overcome. That I’d be forever alone.

At the same time, as a proper sagittarian, I’m a firm believer of truth. Hiding aspects of oneself doesn’t seem healthy or meaningful. I’m too old to be ashamed of who I am, when there is nothing to be ashamed of on the first hand. I’m not yet as evolved as to say that sometimes I would like to be a nice normal heterosexual, but that just wasn't what was in the cards for me. I’ve been very lucky indeed when it comes to friendships, and thought sometimes it feels that my high sense of aesthetic and romantic attraction paired with my asexuality is a grueling curse, I’m also kinda happy that I get to feel so deeply nonetheless. And if this messy little piece of writing will help anyone, young or old, to give name for their inner turmoil, it was worth of every fearful feeling I went through while creating it.

Being unusual takes up a hell lot of courage, so lets be kind and give that to others whenever we can.




And please, don't ever stop suggesting cute boys for me.
I love cute boys.

..-. . -- .- .-.. . / .-. . -... . .-.. eli miten päädyin valitsemaan nunnankaapuni materiaalin

”mun täytyy kyllä olla ihan käsittämättömän ruma kun en kenellekään kelpaa, kerrassaan kuvottava, no en kyllä ittekään itteeni rakastuis jos kadulla vastaan tulisin, ei apua miten voikaan ihminen elämässään epäonnistua”

Tämä on ajatuksen kulku ja se on sitä usein. Varsinkin viimeaikoina ja etenkin siitä lähtien kun alati pragmaattinen äitini minulle ruokapöytämme yli totesi että paree alkaa miettiä kenelle haluan rahani testamentata sitten kun lusikkani nurkkaan kolahtaa. Se viiltävä hetki kun tajuaa oman äitinsäkin ymmärtäneen ettei hänen tyttärestään kyllä naimakauppoja tehdä. Janeaustenisti ajatuksessa on jotain jaloa ja kapinallista, mutta kyllä se näin vuonna 2017 ainoastaan vituttaa.

Olen monesti ajatellut ottavani asian puheeksi ystävieni kanssa, nimittäin rampauttavan tietoisuuteni kelpaamattomuudestani, mutta kun lääkärin määräämien happy pillsien ansiosta kykenen viimein käymään keskusteluja joiden sisältö ei fokusoidu yksinomaan minuun, minun paskaan olooni ja minuuteni tuskaan, en viitsisi ihan ehdoin tahdoin lähteä myrkyttämään ilmaa säälittävällä kitinälläni. Mutta avautumisen tarve on kova, joten for the lack of a better lets open word.

En ole seurustellut kertaakaan. Treffeillä kävin kerran, yhtenä pahimmista masennusjaksoistani, ja itkin viikon jälkikäteen. Kerran minua pussasi poskelle ällöttävä radiojuontaja, kerran söpö homo ja kerran kaverini umpihumalainen poikaystävä. Romanttisinta mitä minulle on koskaan tapahtunut on kun istuin auton takapenkillä ja eräs poika ajoi suoraa tietä oikein lujaa. Olen 27-vuotias.

Tämä pateettisuuden multihuipentuma, josta ei runollista saa edes eino leino, ei niinkään haitannut minua kunnes eräänä keskiharmaana keskipäivänä havahduin ymmärrykseen siitä että 96% ystävistäni omistaa joko poikaystävän, avo- tai aviomiehen. Ja etteikö tämä statistiikka itsessään olisi surkeuttava, ovat ne kaikki saatanat vielä hauskoja, charmantteja, älykkäitä ja yksilöllisillä tavoillaan erittäin mukiinmenevän näköisiä. Ei yhtä ainoaa traktorin alle jäänyttä peltomyyrää jota voisi ajatella ja huokaista että no voisihan sitä olla huonomminkin. Ei. Ainuttakaan.

Eikä sillä. Jumaloin ystäviäni. Jokainen heistä ansaitsee rinnalleen saatananmoisen disneyprinssin ja rapiat päälle. Oikeastaan haluaisin hutaista jokaista näistä jampoista terävällä nyrkillä (ei siis omallani, ehkä lainatulla) ja karjua että tajuatkos perkele onnesi laatua ja määrää? Oikeastaan, mikäli ystäväni olisivat miespuolisia, haluaisin itse mennä naimisiin heistä jokaisen kanssa ja perustaa näinollen ultimaattisimman haaremin universumin historiassa.

Tästä tullaan siihen vääjäämättömään tosiseikkaan että kaikki ystäväni ovat kauniita. On haltiatarta, söpöläistä, kohtalokasta naista, uniikkivedosta, afroditea ja henkeäsalpaavaa luukasaa. Tottakai jokainen näistä naisista on myös niin paljon muutakin, mutta heidän kauneutensa on ainoa seikka joka erottaa heidänkaltaisensa minunkaltaisistani. Sillä vaikka itse sanonkin, muuta minusta löytyy. Olen aika hauska, lol ja silleen. Olen aina valmis innostumaan ideoista, niin niistä paskoista kuin timanttisistakin. Olen rehellinen, välittävä ja aina keksimässä nastaa yllätystä rakkaitteni päiden menoksi. Lahjon kuin vanha namutäti silkasta sydämeni riemusta ja kiinnostun KAIKESTA. En kai olisi onnistunut haalimaan ympärilleni tätä eteeristä muusien joukkiota, jollei ainakin osa väittämistäni olisi myös totta.

Miksi siis yksikään poika/mies/jamppa ei ole nähnyt minua espanjalaisen yksisenttisen arvoiseksi? Tässä välissä jokainen teistä siellä ruudun takana on syyllistämässä minua joko a) yrityksen puutteesta tai b) nirsoudesta tai c) molemmista.

a) Minähän flirttailen vaikka ojanpenkan variksille. Räpsytän ripsiäni sellaisella tahdilla että heikompisydämisiä alkaa läppävika vaivata. Heittelen merkitseviä katseita kuin kirsikan kiviä ja kiusoittelevassa bantsissa olen lajin kruunaamaton kuningatar. Kasuaali kosketus kuuluu myös arsenaalini vahvuuksiin, ehhehee ja huoleton tämmäys. Ahdistan saaliini nurkkaan ja istun vaikka syliin jollei muuten pysy aloillaan.

Eli ei, kyse ei ole yrityksen puutteesta.

b)  Hyvä ystäväni totesi minulle kerran kalliolouhoksen mustassa vedessä seuraavasti:

”sä oot hanna kaukana pinnallisesta”. Lausuman loiheutti tuskailuni siitä miten ihmiset eivät aina ymmärrä taitoani ihastua tulenpalavasi sekunnin murto-osassa ja julistaa kulloinenkin roihuni kohde järjestään maailman kuumimmaksi henkilöksi. Kyse ei liki koskaan ole ulkonäöstä, vaan kyse on siitä että jokin tässä henkilössä on ollut poikkeuksellista; lahjakkuus, karisma, aatteen palo, huumorin pilke, käytännössä mikä tahansa. Siis näin ollen koska henkilössä on ihailtavia ominaisuuksia tulee hänestä automaattisesti myös ulkoisesti kuuma. (case file lin-manuel miranda: monilahjakkuus + aito kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan + huumorintaju = KUUMUUS). Olen moninaisten vuosieni aikana raapinut yksipuolisen rakkauteni tulitikkuja niin blondeihin kuin tummiin, pitkiin kuin pätkiin, ujoihin kuin puheliaisiin, älykkäisiin kuin hauskoihin sekä molempiin, pahiksiin kuin hyviksiin, cooleihin kuin untoihin.

Eli ei, kyse ei ole nirsoudesta.

c)  Ei.

Matemaattisella lahjakkuudellani olen siis onnistunut poistamaan epähaluttavuuteni yhtälöstä yrityksettömyyden, nirsouden sekä sisäiset avut, jolloin fysiikan lakien nojalla ainoa jäljelle jäävä positiivinen muuttuja on ulkonäkö. Kaikessa pateettisuudessaan lauselma on siis seuraava: pojat eivät pidä minusta koska olen ruma.

Yay, god bless the facts!

Toteama herättää useita feministisiä ja moraalisia dilemmoja. Miksi oma suhtautumiseni ulkonäkööni on riippuvainen toisen sukupuolen osoittamasta hyväksynnästä? Miksi onnistumiseni ihmisenä on sidottu siihen seurustelenko vai en? Miksi en koskaan ajattelisi toista ihmistä luuseriksi koska tämä on haluamattaan sinkku, mutta itseäni olen valmis ruoskimaan tällä satoja itkuisia öitä?

Vastauksia en omista. Omistan vain reseptilääkkeitä ja kauniita ystäviä. Sen on siis minulle tässä elämässä riittämän.

Ja mitä siihen nunnankaapuuni tulee, se on myrskynsinistä samettia. 

summer solstice

The night we sounded the alarms and fled through the decent neighborhoods.

I will always love you for that.

kuiskaan kuville mitä kertoa minulle

alt-j
agar.io
antidepressantit

alkaisiko tuuli minulle myrskyksi?

toisinaan luen poikakirjoja vaatehuoneen lattialla

En usko ketään joka kehtaa väittää voivansa kuunnella To Wish Impossible Thingsin kyynelittä. Mutta saatan silti pitää sinusta mikäli sana "jakardi" maistuu ylevältä suussasi. Etkä ole niin ehdoton siitä missä järjestyksessä päivän tunnit tulisi viettää.

Katsotko tälläkin hetkellä harmaata yöilmaa? Uskotko yhä vuoden 2002 kesäbiisiin?

Tarjoaisin teetä jos voisin, mutta maito on auttamattoman vanhaa.

03:32

Minne pimeyteen voi huutaa kun tuntuu ettei kukaan enää välitä? Kun on kuunnellut tunteja sitä yhtä teiniaikojen biisiä ja kyllä, vieläkin sattuu. Kun olemassaolosta kertoo enää syvenevä rako patjan ja seinän välissä, sillä on yhtä kauheaa nukahtaa kuin herätä. Kun ei enää tiedä mitä sopii odottaa ja milloin vaatii liikaa.

Kiviseinä on vankka ja viileä. Se ei auta, mutta tekee sitäkin selvemmäksi.

Enkä todellakaan tahdo olla "se" tyttö, mutten enää uskalla pyytää muutakaan.